Opin kävelemään lähemmäs 2-vuotiaana. Syynä ei niinkään ollut se, ettenkö olisi pystynyt kävelemään jo aikaisemminkin. Minä en vain uskaltanut. Rohkaisemiseen tarvittiin jumppapalloa ja fysioterapeuttia. Lopulta uskalsin ottaa askelia ja pysyin jopa pystyssä. Olin siis arka liikkuja ja olen sitä yhä tänäkin päivänä. Olen aina kammoksunut vauhtilajeja, siis sellaisia missä pitää mennä kevyttä juoksuvauhtia kovempaa. Ja syykin on ollut aina sama: En ole tarpeeksi rohkea.
Ei siis tarvitse ihmetellä, miksi suustani tuli ulos keveähköllä naurulla peitetty kauhunsekainen lause "Osaankohan mennä niillä", hoitajan ehdottaessa päivystyksessä minulle kyynärsauvoja mukaan, kun jalkaani sidottiin. Hoitaja lupasi neuvoa niiden käytössä. Nopean "Näin kuljet kynnärsauvoilla"-esityksen jälkeen olin yhä sormi suussa ja kysymysmerkki piirtyneenä pääni yläpuolelle. Mieleeni jäivät vain lauseet "Terve jalka edellä" ja "Pidä ne niin kauan kuin haluat". Nämä mielessäni hyppäsin huoneesta pitkälle käytävälle ja lähdin vaivalloisesti hipsuttelemaan kohti ulko-ovea. Oikeaan jalkaan sattui niin, että irvistin joka askeleella, mutta astuin sille, koska hoitaja oli niin näyttänyt. Takanani tuleva mummo meni rollaattorinsa kanssa ohitseni. Jep, vauhdin hurmaa.
Tiesin jo sairaalan käytävällä kepeillä räpeltäessäni, että mieheni jos kuka osaa näyttää minulle miten kepeillä mennään niin, ettei tarvitse irvistellä kivusta. Hän nimittäin on sitä maata, joka on lapsena hyppinyt korkealta ja kiipeillyt kerrostalon kokoisiin puihin. Uskallusta ei ole puuttunut ja ruhjeilta ei vältytty. Ja vaikkei hän todellakaan ole ikinä kyynärsauvoja käyttänytkään, hän osasi opastaa minua. "Tue paino enemmän sauvojen varaan." oli se tärkein neuvo, jonka hän antoi. Mutta itseluottamuksen puute. Huomasin sen hiipivän minun ja sauvojen väliin, vaikka kuinka tappelin vastaan.
Olin lupautunut lähtemään seuraavana päivänä kauppaan mukaan. Mies oli ajatellut, että saisin harjoitusta. Minä kauhuissani ajattelin, etten voi muutakuin olla siellä tiellä. Lähdin kuitenkin. Kaupan pihassa se sitten viimein tapahtui; aloin uskomaan itseeni ja kyynärsauvoihin. Huomasin nimittäin yhtäkkiä, että kuljin ilman, että terve jalka kosketti maata heittäessäni itseni kepeillä eteenpäin. Aivan niinkuin olin nähnyt niiden kulkevan, jotka sauvoilla olivat kulkeneet. "Hyvinhän se menee" sanoi mies ja hymyili lämpimästi. Liikuin kuulemma hyvin varman näköisesti. Minusta ei siltä tuntunut lainkaan, mutta totesin olevan hyvä, jos liikkumiseni edes näytti varmalta.
Myöhemmin jo totesin, että kyynärsauvoilla meno tuntuikin jo varmalta. Minusta oli tullut sauvoilla liikkuja. Toivottavasti tätä ei kuitenkaan kestä kauaa.
P.S. Kuvat puuttuvat kahdesta syystä:
1. En pysty ottamaan kirjahyllyn alalaatikosta lapsuudenkuvaa, jossa olen viimein uskaltautunut
hetki sitten kävelemään.
2. Tämänhetkisessä kuvassa näkyisi kunolla turvonnut ja mustunut jalkani, enkä
todellakaan halua järkyttää teitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti