Silmukan saalistus: Täältä tulee Pikku-E! osa 2

Nyt alkaa sitten tapahtumaan. Tässä siis:

Pikku-E:n syntymäpäivä (rv 36+6)

Olin yöllä herännyt useaan kertaan siihen, kun laboratorion tädit tulivat iskemään piikkiä kyynärtaipeeseeni. Hätäsektioon ei onneksi ollut aihetta ja olin nukkunut yönkin kohtuullisen hyvin. Aamulla minulle tuotiin tukisukat ja kyseltiin vielä muutamia kysymyksiä. Juuri kun miehen kanssa totesimme, että joutuisimme odottelemaan vielä pitkään, tultiin minut hakemaan leikkaussaliin. Anestesialääkäri puristeli verihiutaleet niin kovaa pussista suoneeni, että silmissä alkoi todellakin vilkkua. Kiireen alkoi aistimaan.

Leikkaussalissa alkoi vapina. "Onko sinulla kylmä?" hoitaja kysyi. Ei, ei ollut. "Jännittääkö?" hän vielä jatkoi. Ei sitäkään. Näytti siltä, että kiire vain kasvoi. Puudutuksen ja katetrin laiton jälkeen ei kulunut aikaakaan, kun alavatsani oli leikattu auki ja kuului pienen ihmisen päättäväinen parkaisu. Lapsi tuotiin minulle näytille sekä otettiin kuvat äidin ja lapsen ensi kohtaamisesta, jonka jälkeen poika kiidätettiin lastenosastolle, sillä poika oli yllättävän pieni. Edellisellä viikolla ultrassa pojan paino oli arvioitu olevan 2,3 kg. Ensimmäisessä punnituksessa kuitenkin selvisi, että Pikku-E painoikin syntyessään vain 1820 g.

Pikku-E syntymäpäivänään keskoskaapissa.

Minä jäin vielä mieheni kanssa leikkaussaliin. Kirurgi alkoi miettiä myoman leikkausta. Saliin kutsuttiin toinenkin lääkäri tarkistamaan tilannetta ja yhdessä he päättivät, että myoma kannattaa leikata, jotta se ei olisi tiellä mahdollisissa seuraavissa synnytyksissä. Minua alkoi pyörryttämään. Sanoin asiasta, mutta minun käskettiin vain hengittelemään ja ottamaan rennosti. Kun kananmunan kokoinen myoma oltiin poistettu kehostani ja leikkaushaava tikattu umpeen, minut vietiin heräämöön.

Heräilin ajoittain. Minulla oli kauhea jano. Pyysin vettä. Hoitaja ehti juottaa minua vain hetken kerrallaan. Itse en mukia kädessäni pystynyt pitämään. Kipujakin oli, mutta nappia painamalla vieressäni oleva laite annosteli suoneen lääkettä, joka kadotti kivut hetkessä. Joka kerta herättyäni en muistanut lapsemme jo syntyneen. Ja joka kerta kun muistin tämän merkittävän seikan, nukahdin ja kun heräsin oli tämä ilouutinen taas pyyhkiytynyt mielestäni.

Minut vietiin toiseen heräämöön. Mies soitti heräämön puhelimeen. Puhelusta en muista yhtään mitään vielä tänäkään päivänä. Ainoa asia, minkä muistan puhelusta, oli se, etten tiennyt miten puhelu katkaistaan, vaikka puhelimessa oli selkeät vihreän ja punaisen luurin kuvilla varustetut napit. Ajatus ei siis kulkenut.

Illalla saavuin väsyneenä synnyttäneiden osastolle. Sain onneksi oman huoneen. Muistan, että mies odotti minua huoneessani, mutta en muista muuta. Jaksoin olla hereillä kymmenen minuuttia kerrallaan. Tästä alkoi toipuminen.

Pikku-E kotona. Pojalla on päällään pikkuruiset vaatteet kokoa 46 cm.

Pikku-E synnytyksen jälkeen

Poika joutui osastolle päästyään keskoskaappiin. Mieheni kävi häntä hoitamassa, sillä minusta ei siihen ollut. Suurimman osan hoidosta ja tarkkailusta suoritti tietysti hoitohenkilökunta. Pikku-E, jota tuolloin vielä kutsuttiin Pikku Papuseksi, ei onneksi kärsinyt suurista ongelmista. Lämmönsäätelyn vaikeudet, heikko imuteho sekä pieni paino olivat ne asiat, jotka pitivät poikaa kahden ja puolen viikon ajan sairaalassa. Poika oli kuitenkin jo tuolloin hyvin pirteä tapaus ja heilutteli käsiään ja jalkojaan sängyssään siinä missä toiset vauvat nukkuivat autuaasti. Kun poika ei enää tarvinnut lämpöalustaa, söi itse tuttipullosta ja painoi yli kaksi kiloa lähti hän mukanamme kotiin.

Kotiutumiseni jälkeen kävimme hoitamassa Pikku Papusta TAYS:n lastenosastolla.

Minä synnytyksen jälkeen

Olen iloinen siitä, että poikani ei kärsinyt suurista ongelmista synnytksen jälkeen. Itse tosin kärsin senkin edestä. Synnytyksen jälkeen selvisi, että minulle puhkesi synnytyksen aikana HELLP-oireyhtymä. Synnytyksen jälkeenkin verihiutalearvoni eivät tahtoneet lähteä nousuun. Lisäksi ongelmia oli korkean verenpaineen kanssa.

Pian sektion jälkeen suolistoni seudulla alkoi tuntumaan kipua. Ultra- ja röntgentutkimusten jälkeen todettiin, että ohutsuoleni oli lamaantunut. Ongelmaa yritettiin ratkaista monin eri keinoin. Lopulta kuitenkin soseruoka ja lääkitys ratkaisivat tilanteeni ja olo alkoi sen puolesta helpottumaan.

Paraneminen lähti vähitellen liikkeelle. Aloin liikkua ensin vain käännellen itseäni kyljeltä toiselle, sitten nousemalla sängyn reunalle istumaan, kävellen tuen varassa ja lopulta ilman tukea. Kaikki uudet liikkeet saatuivat aluksi, mutta vähitellen edeten kipukin alkoi helpottaa. Muistan edelleen, kun laitoin yöllä miehelleni tekstiviestin, että kävin ensimmäisen kerran vessassa synntyksen jälkeen. Mikä saavutus!

Olin sairaalassa yhdeksän vuorokautta, joista yhden yön vietin lastenosastolla Pikku-E:tä hoitaen.

Pikku-E syntyi 3.8.2011 klo 10:54. Painoa pojalla oli 1820 g ja pituutta 44cm.

Tämä oli minun synnytystarinani.